Sisäänkasvanut psorikynsi

Oikean isovarpaan kynsi alkoi kasvaa sisään jo joskus kesällä. Ensin hoidettiin varpaassa ollut tulehdus kuriin lääkekuurilla ja sitten alettiin varailla kirurgilta aikaa leikkaukseen. Sain ajan syyskuulle. Koko kesän ajan varvas oli kipeä ja kävely tuntui epämiellyttävältä, mutta sen kanssa oli vain pakko elää.

Viime viikolla vihdoin oli leikkauksen aika. Minua jännitti todella paljon ennen tuota aikaa, sillä muistin vielä, miten kipeä operaatio oli ollut aiemmin. Minulta oli kolmesti aiemmin leikattu isovarpaan kynsiä ja kerran jopa revitty koko isovarpaan kynsi pois. Niillä kerroilla muistan puudutuspiikin tehneen todella kipeää ja varpaan olleen sietämättömän kipeä ainakin viikon verran leikkauksen jälkeen.

Leikkaussaliin päästyäni hoitaja otti todella empaattisesti huomioon jännitykseni ja yritti moneen kertaan keventää tunnelmaa. Kirurgi oli puolisen tuntia myöhässä ja leikkauspöydällä maatessa minuutit tuntuivat tunneilta. Kuten teinivuosilta muistinkin, puudutuspiikit tekivät kipeää. Itse leikkauksesta en tuntenut mitään. Kirurgi tuhisi moneen otteeseen leikkauksen aikana, miten ruma ja paksu psorikynteni onkaan. Parit leikkaussakset menivät jopa rikki hänen kamppaillessaan kynteni kanssa. Totesin hänelle, että tuon varpaan hoitaminen kotivoimin onkin ollut ihan mahdotonta. Ainoastaan jalkojenhoitajalla on ollut riittävän tehokkaat välineet sen lyhentämiseen ja ohentamiseen.

Lopulta leikkaus oli ohi. Varpaaseen tuli kolme tikkiä ja paksu paketti. Olin saapunut leikkaussaliin lenkkareissa ja kirurgi totesi, että en tule saamaan jalkaa lenkkariin enää kotimatkan ajaksi. Sanoin, että olen varautunut siihen ja kaivoin laukustani sandaalin esiin. Siihen jalka mahtui nippanappa ilman sukkaa. Ulkona oli kylmä ja sateinen päivä, mutta onneksi minulla oli vain lyhyt kävelymatka autolle.

Olen nyt toipunut kotona leikkauksesta puolitoista viikkoa. Lepääminen alkaa jo kyllästyttää, mutta juuri muuhunkaan en tuon varpaan kanssa pysty. Jos jalka ei ole koholla, varvasta alkaa jomottaa kipeästi. Leikkaushaava vuosi ja visvasi muutaman päivän ajan. Varvas ei sideharsopaketteineen mahdu kuin yhteen sandaaleistani ja siihenkin huonosti. Kuvittelin ennen sairauslomaa kykeneväni edes johonkin älylliseen tämän saikun aikana, mutta kipu on vienyt kirkkaimman terän ajatuksistani ja on ollut viisaampaa keskittyä vain toipumiseen. Onneksi tiesin jossain määrin odottaa tätä, ja olin ennen leikkauspäivää käynyt tekemässä parin viikon ruokaostokset ja siivonnut kodin.

Konkatessani kotona vaikeasti vessaan tai jääkaapille, olen muistellut teinivuosia, jolloin minulle tehtiin tämä sama operaatio useampaan kertaan. Silloin vein kouluun liikunnanopettajalle lappua kotoa ja lääkärin sairauskertomusta, joissa selkeästi kerrottiin, etten toipumisaikana pystyisi osallistumaan liikuntaan, eikä minua siltikään uskottu. Muistan, miten sisuunnuin ja purin varpaan päällä olevat siteet ja näytin tikkien ja veren peittämää varvastani opettajalle, joka kiiruhti muualle voimaan pahoin. Sen jälkeen hän ei enää kutsunut minua valehtelijaksi.

Nyt 15 vuotta myöhemmin minua ei ole kukaan epäillyt valehtelijaksi. Teinivuosien kohtaamiset opettajankin kanssa lähinnä naurattavat. Silloin se tuntui todella epäreilulta ja olikin sitä, mutta luulen empatiakyvyttömyydestä olevan pidemmän päälle enemmän haittaa sen ilmaisijalle kuin minulle.

Parin päivän päästä saan varpaasta tikit pois. Jännityksellä odotan, mahtuuko varvas sitten kivuttomasti lenkkariin. Töihinkin palaan jo innolla. Kodin katto ja seinät ovat tulleet turhankin tutuiksi viimeisen parin viikon aikana.

 

 Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

 

Tarkistettu 26.9.2018

Updated: 05-10-2018