Lunta vain olkapäillä

Aamulla ennen töihin lähtöä on pimeää. Töistä tullessa on pimeää. Toimistotyöaikaa tekevä ei välttämättä näe aurinkoa moneen viikkoon talviaikaan. Onneksi omassa työssäni on joustoa ja välillä saa lähteä myöhemmin niin, että ehtii hieman nähdä valoakin. Silloinkin aurinko saattaa tosin pysytellä harmaiden pilvien takana ja piristävä vaikutus jää aika vähäiseksi.

Keli on nyt ollut monta viikkoa plussan puolella. Ulkona sataa ja maassa on lätäköitä. Koirien tassut ovat jatkuvasti kuraiset. Kosteus menee luihin ja ytimiin. Märkä asfaltti tuntuu syövän kaiken valon. Kaikkialla ympärillä on synkkää ja loska lotisee askeleiden alla. Lumeton talvi on masentava vuodenaika. Voisin viettää tämän ajan vuodesta peiton alla poistumatta sieltä lainkaan. Pimeys väsyttää ja ylimääräistä energiaa mihinkään ei ole. Niveliä juilii ja psori-iho kuivuu. Arki rullaa robottimaisesti, mutta robotin virta alkaa olla vähissä ja meno alkaa olla aika nykivää.

Kunnon pakkanen ja valkoinen maa piristäisivät kummasti. Tiedätkö sen ihanan hohtavan valon, kun auringonsäteet osuvat valkeaan lumihankeen? Maa on kuin timantteja täynnä ja kaikkialla ympärillä säteilee valoa mitä kauneimmilla tavoilla. Pakkanen voi purra poskia ja nenänpäätä, mutta olo on onnellinen.

Tällä hetkellä lunta näkyy kuitenkin vain olkapäillä päänahan psorin aktivoituessa kosteilla keleillä. En tiedä, mitä tästä henkilökohtaisesti lumisateesta pitäisi olla mieltä, mutta sydän ei ainakaan pamppaile onnesta pudistellessani tätä lumisadetta vaatteista tai lakanoista.

Katselen kuvia viime helmikuulta Rukalta. Siellä oli lunta ja siellä olo oli onnellinen. Ehkä tänäkin talvena täytyy lähteä etsimään lunta Lapista.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 16.1.2020

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 20-01-2020