Elämää voi elää kameran linssin läpi

Krooninen sairaus syö ihmistä. Se tekee sen joskus ulkoisesti, runnellen ulkonäköä. Se syö sisältäpäin, imien minusta joka päivä voimaa ja iloa. Se tekee aivoihini sumua, tehden asioiden muistamisesta ja uuden oppimisesta vaikeampaa. Se syö pinnaa.

Mutta osan siitä, mitä se vie mukanaan, pystyy onneksi korvaamaan.

Yksi tapa, jolla autan itseäni jaksamaan, ovat irtiotot arjesta. Toukokuussa kävin muutaman päivän matkalla Lontoossa. Itse reissu väsytti minua entisestään ja kolean kylmä ja kostea sää sai niveloireeni riehumaan, mutta mieleni akut lataantuivat. Kaksikerroksiset bussit, punaiset puhelinkopit ja vanhat rakennukset piirtyivät muistiini.

Kuten aina matkoilla, otin paljon valokuvia. Aina välillä joku minulle huomauttaa, että asiat koetaan siinä hetkessä, eikä kameran linssin läpi. Minä teen onnistuneesti molempia samaan aikaan. Kuvilla on minulle tärkeä, salainen merkitys.

Kun palaan taas arkeen, kun krooninen sairaus pääsee jonain päivänä niskan päälle ja kun makaan pehmeän vilttini alla koirat sylissäni, otan puhelimen käteen ja katselen kuvia päiviltä, jolloin pystyin ja pääsin tekemään mieleisiä asioita. Kuvittelen itseni takaisin paikkoihin, joita olen nähnyt, hetkiin, joita olen rakastanut. Siinä hetkessä lataan jälleen mieleni akkuja.

Viime sunnuntaina nivelpsori sai minusta yliotteen. Jouduin jättämään sovittuja menoja väliin ja se harmitti minua syvästi. Siinä pehmeän viltin alla maatessani minulla oli seuranani kaksi rakastavaa, tuhisevaa koiraa. Katselin kuvia alkukuun matkaltani ja aloin uskoa, että jälleen tulee se päivä, kun pääsen pois kehoni vankilasta.

 

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

 

Tarkistettu 7.6.2019

Updated: 07-06-2019