Eläimistä voimaa

Kun olin ekaluokkalainen, meillä oli lyhyen hetken aikaa koiranpentu. Se oli chihuahua ja sen nimi oli Harmi. Perheenjäsenelle puhjenneen allergian vuoksi Harmi muutti pian toiseen kotiin meiltä, mutta se jätti tassunjälkensä pysyvästi sydämeeni. Läpi lapsuus- ja teinivuosien luin kaiken mahdollisen chihuahuoista ja koirista yleensäkin ja haaveilin omasta koirasta.

Nykyään minulla on kaksi chihupoikaa. Mini on 8,5-vuotias ja Max 3-vuotias. Nuo mustat meksikolaiset herrasmiehet tuovat iloa jokaiseen päivääni ja kulkevat mukanani usein reissuissakin.

Monesti mietin, miten erilaista elämäni kroonisen sairauden kanssa olisi ilman koiriani. Olisin varmaan katkeroitunut ja masentunut. Koirani ovat pitäneet "pääni pinnalla" kaikissa elämän myrskyissä. Kun ihmissuhteista on puuttunut turvaa, koirani ovat olleet tuki ja turvani.

Saan kaikista eläimistä voimaa. Rukalla pääsin ruokkimaan poroja. Jäkälälle persot porot saivat minut nauramaan. Söpösti samassa läjässä nukkuvat huskynpennut pistivät sydämeni läpättämään. Voiko olla mitään niin suloista!

Olen aina vaatinut itseltäni liikaa. Kun sairaus saa minut jäämään vajaaksi jostakin vaatimuksestani, koirani auttavat minua muistamaan, että ihminen ei ole arvokas suorittaessaan. Hän on arvokas ollessaan olemassa. Koirilleni olen kelvannut silloinkin, kun selkärankareumani on estänyt minua kävelemästä. Silloinkin, kun ihoni peittyy läiskiin. Silloinkin, kun kipu tekee minusta lyhytpinnaisen. Ne ovat vierelläni aina, katse yhtä täynnä rakkautta joka ikinen päivä. Meidän elämä on hetkittäin melko hidasta, mutta onnellista.

Nämä oman elämäni tassuterapeutit pitävät huolen siitä, että jokaiseen päivään mahtuu iloa, naurua ja toivoa.

 

 

 

 

 

 

 

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

 

Tarkistettu 15.2.2019

Updated: 06-03-2019