Ystävyyden kasvukipuja

Mietin usein ystävyyttä. Minulla on monia ihania ihmisiä elämässäni. Ystäviä, joiden kanssa olen päivittäin yhteydessä, jotka tietävät minusta lähes kaiken - ellei enemmänkin. Ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä viikoittain tai harvemmin ja nähdään silloin tällöin. Ystäviä, joiden kanssa läheisyys tällä hetkellä rakoilee kenties elämäntilanteiden erilaisuuden vuoksi, mutta joita pidän silti tärkeinä.

Näen mielelläni ystäviäni. Kun yhteisiä suunnitelmia tehdään, oletus usein on, että aikaa vietetään minun luonani. Oveni ovat aina auki rakkaille ihmisille. Mutta joskus olisi ihanaa päästä myös näiden seinien ulkopuolelle itsekin. Moni tuskin tulee edes ajatelleeksi, että kipuihmiselle kodin siivous on raskas urakka. Kun passaan ystäviä yhden illan, makaan seuraavat pari päivää sängyn pohjalla kykenemättä mihinkään. Ei ystävien näkeminen toki edellytä siivoamista. En minä muidenkaan kotia syynää suurennuslasilla - kaukana siitä. Tällaiselle, jolle sisustaminen on lähellä sydäntä, on kuitenkin tärkeää, että koti on kaunis ja siisti silloin, kun joku tulee käymään. Mutta sekasotkun keskellekin ystävät ovat olleet tervetulleita.

Joskus käy niin, että kun kipuihminen ei pääsekään joka paikkaan, niin kutsut loppuvat kokonaan. Tämä on tuttu tilanne itsellenikin. Kaverit pyytelivät elokuviin, illanviettoihin ja niin edelleen ja kun jouduin monta kertaa kieltäytymään, eivät he enää edes pyytäneet. Kaikki muukin yhteydenpito loppui siihen. Minulla toki oli hyvä syy (sairauden aiheuttamat kivut ja väsymys), mutta sitä ei joko ymmärretty tai haluttu ymmärtää.

Minusta on tullut vaativampi ystävyyttä kohtaan. En kaipaa lähelleni sellaisia, jotka eivät koskaan ole tukenani. Tai sellaisia, joille kelpaa se mitä voin heille antaa, mutta jotka unohtavat minut heti, kun en tuota heille hyötyä. Tai niitä, jotka suuttuvat siitä, että en pääse jonnekin. On helppoa katsoa toisen elämää etäältä ja kuvitella sen olevan helppoa. "Kyllä se pääsi tonnekin." Juu, pääsi, maattuaan ensin viikon kipujensa kanssa ja kerättyään voimia. Ja sitä sattui silti niin, että vesi melkein valui silmistä, mutta se ei vaan kestänyt enää olla neljän seinän sisällä.

Olen kiitollinen, että minulla on elämässäni ystäviä, jotka ovat kestäneet sen, mitä sairaus ystävyydelle aiheuttaa. Tiedän sen vaatineen heiltäkin paljon: ymmärrystä, anteeksiantoa ja empatiaa. Se ei ehkä aina ole helppoa, mutta yhdessä olemme oppineet tavan rakentaa ystävyyttä ja löytäneet yhteistä tekemistä, sellaista johon molempien terveys riittää. Joskus se on vain sitä, että maataan sohvalla ja katsotaan elokuvaa. Niinä hetkinä olen kiitollinen, että ystävä ei vaadi minulta yhtään enempää. Että voimme jatkaa yhteistä matkaa vähän hitaammin, että hän odottaa minua ja ojentaa käden silloin, kun omat voimat eivät meinaa riittää.

Kaikki ystävyydet eivät sairauden tulikoetta kestä. Sen vuoksi vierellä pysyneet ovat sitäkin arvokkaampia. Sydämiä täynnä kultaa. 

Tarkistettu 2.11.2015

Updated: 09-12-2015