Voi ei, taas lisää!

Eilen löysin kämmenestäni ensimmäisen pustulan. Olen aiemmin kertonut, miten palmoplantaari pustuloosi oireilee jalkapohjissani. Pahimmillaan oireet estävät kävelyn tai vähintäänkin tekevät siitä äärimmäisen kivuliasta. Minulle on ehdotettu apukeinoksi palmoplantaari pustuloosiin tupakoinnin lopettamista. En ole eläessäni koskaan tupakoinut, enkä myöskään aio niin tehdä. Toimiva nivelpsoriaasilääkitys on kuitenkin auttanut myös ihooni positiivisesti vieden jalkapohjien pustulat lähes kokonaan mennessään. 

Nyt tuo mokoma on kuitenkin löytänyt tiensä kämmeniin. En toki yhteen pustulaan kuole, eikä se ehkä kuulosta isolta asialta. Yksi näppy kädessä. Miksi siis panikoin?

 Näin jo silmissäni, miten pustula toisensa jälkeen valtaa kämmeneni. Miten joudun kohta kulkemaan valkoiset puuvillahanskat kädessä suojellakseni rikkoutunutta ihoa. Miten rasvaan ihoa päivästä toiseen kyllästymiseen asti. Miten ostan kallista keinoihoa suojellakseni kämmeniä. Miten ihmiset kätellessä alkavat katsoa pustuloiden valtaamia käsiäni. Miten pesuaineet alkavat kirvellä. Miten pustulat kutisevat. Miten kipeät kämmenet ovat ollessaan auki.

Menin heti vertaistukiryhmään avautumaan, miten minua pelottaa, jos tämä tästä vielä laajenee. Ne jalkapohjat olisivat riittäneet. Sain heti kaipaamaani tukea. Pelkoni oli tuttu muillekin. Luin muiden kokemuksia, joille oli käynyt samalla tavalla. Aloin rauhoittua. Muutkin olivat tästä selvinneet, tavalla tai toisella.

Selasin vielä ryhmään jaettuja kuvia ja palasin maanpinnalle. Vilkaisin uudelleen kämmentäni. Vain yksi pustula. Se ei juurikaan vaikuta elämääni. En voi tietää onko minulla kuukauden päästä kämmen täynnä pustuloita, vai häviääkö tuo yksi yksinäinen siihen mennessä pois. On turha murehtia tulevaa, sillä tämänkään taudin etenemistä on vaikea ennustaa.

 

Tarkistettu 28.1.2016

Updated: 02-02-2016