Valoa tunnelin päässä

Minulta on kysytty monta kertaa, miten ihmeessä jaksan, kun kivut valvottavat joka ikinen yö. Kun unessa ei palaudukaan, vaan herää yhtä väsyneenä joka aamu kuin nukkumaan mennessään. Yleensä perään vielä todetaan, että “minä en kyllä jaksaisi”. Mitä muutakaan minä voisin kuin jaksaa? Minulle ei ole annettu vaihtoehtoa valita, haluanko jaksaa. Ainoa vaihtoehto on selviytyä.

Muistan, miltä tuntui nousta sängystä ylös ilman ähinää. Kun aamulla ei sattunut joka paikkaan. Millaista oli herätä pitkien yöunien jälkeen virkeänä uuteen päivään. Miltä tuntui, kun oli energiaa. Mutta ne ovat enää haaleneva muisto.

Väsymys on kamalaa pitkin päivän. Kun pitäisi keskittyä luentoon, työtehtävään tai johonkin tärkeään asiaan, mutta jaksaminen loppui jo muutama tunti sitten. Kun aivot eivät toimi haluamallani tavalla, koska väsymys vie niin ison osan ajatuskyvystäni. Kun rakas läheinen tarvitsisi apua tai tukea, mutta hädin tuskin roikun viimeisessä voiman rippeessäni kiinni. Olen vain aivan loppu.

Vaikeinta on nähdä valoa kaiken sen väsymyksen usvan keskellä. Maailma näyttää vähintäänkin harmaalta, joskus jopa täysin mustalta. Pahinta on, kun minäkuva alkaa muuttua harmaaksi. “Minusta ei ole mihinkään”, “olen turha”. Siitä ei ole enää pitkä matka mustiin ajatuksiin: “minua ei voi kukaan rakastaa”, “elämä ei ole elämisen arvoista”.

Siinä tilanteessa pitäisi muistaa, että väsymys ohjailee ajatuksia. Tuntisinko samoin, jos en olisi näin mahdottoman väsynyt? Olisiko oloni yhtä toivoton, jos tämä kipu ja väsymys jättäisivät minut rauhaan? Ei pidä siis liian herkästi uskoa omia negatiivisia ajatuksiaan. Todennäköisesti ne ovat väsymyksen ja kivun värittämiä, eivätkä suinkaan vastaa todellisuutta. Kipuinen ja väsynytkin on arvokas ihminen, jota voi ja pitää rakastaa. Ja ensimmäinen, jonka tulee se tehdä, on minä itse. Minun pitää rakastaa itseäni sairaanakin. Minun pitää nähdä, että minulla on arvoa tällaisenakin. Että arvoni ei riipu terveydestäni.

Usvan keskellä siis pitää ja kannattaa taistella nähdäkseen valoa. Niitä hetkiä kuitenkin tulee, jotka kantavat sen harmaan yli ja saavat näkemään elämän värit. Juuri kun olen vajoamassa väsymyksen syvään kuiluun, ystävä muistaa minua. Tai koirani hyppää syliin söpöilemään. Rakas ihminen katsoo lempeästi ja lupaa auttaa. Ja ne hetket tekevät kaikesta jaksamisen arvoista.

Tarkistettu 2.11.2015.

Updated: 07-12-2015