Vain ihminen

Minusta on välillä masentavaa olla kipuinen. Ja jos huonona päivänä joudun perumaan menoja, minusta tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä. Joskus kipu vie kaiken energian ja keskittymiskyvyn ja silloin minun on vaikea olla edes läheisimmille ystävällinen. Pahoittelen sitä kyllä, mutta silti minusta tuntuu, että minun pitäisi pystyä parempaan.

Onneksi minua muistutettiin viime viikonloppuna, että ei ole mitään hävettävää siinä, että on kipuinen. En minä ole pyytänyt tätä. Ei tämä ole minun vikani. Teen parhaani. Minäkin olen vain ihminen.

Minulla on lupa levätä, jos siltä tuntuu. Saan sanoa “ei”. Minulle se on niin vaikea sana, että se pitää suorastaan pakottaa suusta ulos. Vaikka kuinka haluaisin kantaa kaikkien muidenkin murheita ja keventää heidän taakkojaan, en kuitenkaan pysty siihen. Joskus hengittäminen on ainoa, mihin voimat riittävät.

Kun kipeänä tunnen oloni vihaiseksi, kärttyiseksi, turhautuneeksi tai surulliseksi, minua pelottaa, että positiivisuuteni on mennyttä. Mutta ei kenenkään tarvitse olla positiivinen kaiken aikaa. Kaikkea elämässä eteen tulevaa ei vain pysty ottamaan ilolla vastaan.

Silti päivääkään ei mene, ettei minua jokin asia hymyilyttäisi. Siitä rakkaat koirani pitävät huolen. Ne rakastavat minua ehdoitta silloinkin, kun olen kipuinen. Ne haluavat olla lähelläni silloinkin, kun kukaan ihminen ei minua kestäisi. Tätä kirjoittaessakin molemmat pyrkivät väkisin syliin ja silmiini nousee ilon kyyneleet. Siinä ne taas ovat, elämäni tärkeimmät karvaturrit.

Toisina päivinä on helpompi tuntea itsensä rakastetuksi, hyväksytyksi, itsevarmaksi, kiitolliseksi ja toiveikkaaksi. Hetkittäin jopa pohjattoman onnelliseksi.

Tunteiden näyttäminen ei tee minusta negatiivista ihmistä. Se tekee minusta ihmisen.

 

 

Tarkistettu 21.9.2016

Updated: 04-10-2016