Sitten kun

Käytän tätä mekkoa sitten, kun psorini häipyy.


Laitan hiukset ponnarille sitten, kun päänahkani reunat eivät punoita.


Pukeudun tummiin vaatteisiin sitten, kun psorini ei enää hilseile.


Laitan sandaalit sitten, kun kynteni eivät enää irtoile tai kupruile.

Sitten kun.

Se oli melkein kuin mottoni yhdessä vaiheessa elämääni. Lykätä elämästä nauttimista siihen hetkeen, kun parantumaton psorini yhtäkkiä häipyisi kokonaan.

Kunnes huomasin, että maailma ei lopu muiden katseisiin, tuijotuksiin tai kommentointiin.

Käytän mekkoa silloin, kun haluan.


Laitan hiukset ponnarille, jos siltä tuntuu.


Käytän mustaa paitaa, jos satun siitä tykkäämään.


Kesäkengistäni näkyy lakatut varpaankynnet - myös ne vänkyräiset psorikynnet.
 
Elämäni muuttui piirua paremmaksi heti, kun lakkasin antamasta psorilleni valtaa määritellä asioita, jotka eivät sille kuulu. Vuosikausia seisoin itse itseni tiellä. Välillä meinaan tehdä niin vieläkin.

Eilen ajattelin, että eihän tuota mekkoa voi laittaa, sittenhän kaikki näkevät tuon psorin mun polven alla. Ja hetken päästä naurahdin. Mitä sitten? Kenen maailma loppuu psoriläiskän näkemiseen? Useimmat tuskin edes huomaavat sitä isolta hymyltäni. Hymyltä, joka johtuu siitä, että vihdoin vapautin itseni rakentamastani ulkoisten paineiden vankilasta.

Ehkä tämä maailma tarvitsee juuri hieman enemmän punoittavaa ihoa ja turvonneita niveliä. Jotta muutkin näkisivät, että elämästä voi nauttia, vaikkei se olisikaan täydellistä.

 

Tarkistettu 11.8.2016

Updated: 16-08-2016