Pidä kii

Eilen oli taas sellainen päivä ruokakaupassa, kun mistään ei tullut mitään. Ojensin käteni ottaakseni tavaran hyllyltä ja se lipesi otteestani. Tämä toistui moneen otteeseen. Kyyneleet nousivat silmiini ja teki mieli heittäytyä lattialle potkimaan. Olisin halunnut vajota lattian alle, minua hävetti. “Varmaan kaikki katsoo”, mietin. Kauppa oli täynnä ihmisiä. Mutta ketä muka kiinnosti, kuka edes huomasi? Kullakin oli kiire omien ostostensa kanssa. Minun toimimaton käteni tuskin kiinnitti kenenkään huomiota.

Oikean käteni huonoa otetta on joskus selitetty minulle siten, että nivelpsorin aiheuttama tulehdus painaa kädessä hermoihin ja se saa aikaan sen, että käsi ei toimi normaalisti. Käteni yrittää tarttua tavaroihin, mutta joskus ote pettää saman tien. Ei kuitenkaan aina. Elämä pysyy jännittävänä, kun se mikä joskus onnistuu, ei joskus onnistu alkuunkaan. Samainen käsi ei jaksa kantaa juuri mitään.

Tuhisin koko mieleni voimin, miten turha mokoma käsi on. Mitä sillä tekee, kun ei edes purkit kädessä pysy silloin, kun tarvitsisi. Kun ei kirjoittaakaan pysty allekirjoitustaan enempää. Kun ei jaksa ruokakassia kotiin kantaa. Kun ei voi manuaalivaihteisella autollakaan ajaa.

Siinä sisäisesti mutistessani saavuin kassalle. Ladoin tavarat kassahihnalle ja siirryin odottamaan maksun hetkeä. Väistämättä katseeni osui kassamyyjän toiseen käteen, joka näytti amputoidulta. En katsonut sitä halveksien enkä inhoten. Katsoin sitä painaakseni mieleeni, että on turha voivotella asioita, joille ei mahda mitään. Vaikka minua kuinka turhauttaisi huonosti toimiva käteni, tuo kaunis nuori neiti antaisi varmaan mitä vain, että hänelle edes olisi koko käsi. Kiitin kassaa hänen työstään, pakkasin kassini ja laskin ne kärryyn työntääkseni ne autolle. Päätin ottaa tavaksi mennä aina hänen kassalleen hänen ollessaan töissä, sillä pelkällä olemassaolollaan hän opetti minulle jotakin kallisarvoista. Elämä ei ole kenelläkään meistä täydellistä ja silti kukin meistä tekee parhaansa sillä, mitä meillä on.

Kotiin päästyäni mietin, miten pieni sukulaistyttöni kerran tarttui oikeaan käteeni ja sanoi: “Pidä lujasti kii mun kädestä, niin mua ei pelota.” Ja vaikka otteeni ei suinkaan ollut luja, se riitti hänelle. Niin tuskastunut kuin minä joskus olenkin käteni oireisiin, se ei kuitenkaan ole turha ruumiinjäsen. Voin silittää sillä koiriani. Voin halata ystävää. Voin pitää pientä lasta kädestä ja suoda hänelle turvaa. Kaikki nuo ovat paljon tärkeämpiä asioita kuin se pitääkö ote siirtäessäni jotakin ostoskärryyn.

 

 

Tarkistettu 7.4.2017

Updated: 24-04-2017