Pakko tehdä "ei mitään"

Päivittäisellä tehtävälistallani lukee nykyään vähintään kerran viikossa “ei mitään”. Aikamoinen ero muutaman vuoden takaiseen, kun kalenteri oli täyteen buukattu heräämisestä yöunille saakka. Silloin tyhjä päivä kalenterissa merkitsi ajan valumista hukkaan. Nyt se on vain odotettu hetki itselleni, lupa levätä.

Listoihin kiintyneenä en ole silti kokonaan kalenterista luopunut. Puhelimeni synkkaa kolmea kalenteria keskenään ja välillä tietoisesti varaan viikkooni aikaa sille, että en mene minnekään enkä tee yhtään mitään. Toki ylimääräisiä pakkostoppeja tulee joskus muutenkin, täysin ilman lupaa ja pyytämättä, jos keho ei ole yhteistoiminnallinen.

Viimeksi sellainen tuli kesällä. Kaaduin itseni yltä päältä ruhjeille ja molemmat polveni olivat turvonneet ja isoilla mustelmilla. Käveleminen oli käytännössä mahdotonta lähes parin viikon ajan. Silloin olisi ollut pakko tehdä vaikka ja mitä: pakata muuttoa varten, loppusiivota jne., mutta mikään sellainen ei ollut mahdollista. Normaalitkaan askareet eivät onnistuneet, mutta onneksi sain apua. Puolestani käytiin kaupassa, lenkitettiin koiria, minulle tuotiin ruokaa. Ystävä toi kerran tullessaan iltapalaksi mansikoita. Siinä kohtaa oli helppo hymyillä.

Joskus ei meinaa ymmärtää omaa parastaan eikä ymmärrä pysähtyä ajoissa. Silloin pakkostoppi tulee kuin tilauksesta. Vaikka minua harmitti tosi paljon tuo kesällä tapahtunut, jälkikäteen on pakko myöntää, että teki hyvää pysähtyä, käsitellä kesän aikana muuttuneen elämäntilanteen mukanaan tuomia tunteita ja ottaa aikaa vain levolle.

Tänään on taas se hetki viikosta, kun illan osalta aikataulussa pakollisena tehtävänä lukee ”ei mitään”. Aika pysähtyä, rentoutua ja vain olla. Tuskin maltan odottaa!

 

 

Tarkistettu 5.9.2016

Updated: 16-09-2016