Oi niitä vanhoja hyviä aikoja

Lapsuusmaisemieni leikkikentän paikalle rakennettiin hiljattain ostoskeskus. Olin surullinen ajaessani paikan ohi ja huomatessani minulle rakkaiden maisemien niin oleellisesti muuttuneen. Hetken olin kuin kahdeksankymppinen mummo mutisten, että pakkoko kaikkea on mennä muuttamaan ja miksei mikään voi pysyä ennallaan.


Asiaa hetken mietittyäni totesin, että tuskin olin niinkään suruissani uuden kaupan takia. Kaipasin vain sitä “vanhaa hyvää aikaa”. Lapsuutta, joka on niin selvästi ollut ohi jo pitkän aikaa. Vuosia, jotka ovat muistoissani kultaantuneet.


Tarkemmin ajatellen lapsuuteni ei ollut pelkästään ilon hetkiä täynnä. Lääkärit ja sairaalat tulivat minulle tutummiksi kuin monille muille. Minulla oli selittämättömiä vatsa- ja niveloireita. Puhkesi päänahan psoriasiskin. Varhain puhjenneiden sairauksien oireet vaikuttivat liikunnan harrastamiseen ja toki moneen muuhunkin. En viettänyt päiviä kedoilla hypellen ystävien kanssa, sillä olin usein kovin yksinäinen. Leikkikenttä, jonka tilalla on nyt supermarketti, oli sekin aikoinaan minulle välillä kauhistuksen paikka. Siellä liikuntatunneilla kisattiin milloin mistäkin ja koska en ollut kovin kilpailuhenkinen enkä hyvä oikeastaan missään liikuntaan liittyvässä, päädyin useimmiten olemaan se viimeinen.

Olen onnellinen, että vuodet ovat vierineet, enkä ole enää se epävarma, yksinäinen pieni tyttö. Oivalsin, että menneisyyden perään on turha haikailla. Silti, vaikka rakastankin elämää aikuisena, tahtoisin takaisin sen kioskin, mistä sai ostaa kymmenellä pennillä nallekarkkeja. Miten hienoa olikaan mennä ostamaan karkkia vaivalla säästetyillä penneillä ja luetella kioskin tädille, että ”pennillä tuota” ja ”viidellä pennillä tätä”!


Ajalla on taipumusta kullata muistoja - ja hyvä niin. Just keep the good ones. Maisemat muuttuvat, mutta sitähän elämä on - jatkuvaa muutosta. Tärkeintä on silti nykyhetki. Se mitä on nyt. 

 

 

 

Tarkistettu 25.1.2017

Updated: 02-02-2017