Miten sinä voit tänään?

Miten sinä voit tänään?” Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta. Vastaus on joskus kaikkea muuta. Mielessä saattaa pyöriä monia ajatuksia ja tunteita. Minusta tuntuu välillä siltä, että olen uupunut, hajoamispisteessä, purskahtamaisillani itkuun, katkera, riittämätön. Mutta kun joku ohimennessään nopeasti kysyy “miten voit”, kuinka tuollaiset tunteet voisi mitenkään järkevästi pukea nopeasti sanoiksi. Eihän sitä halua pelotella ketään ikävillä tunteillaan. Helpompaa on vain hymyillä ja sanoa “ihan hyvin”.

Hymyni on petollinen. Se peittää alleen pahimmatkin kipuni. Kun olen aivan lopussa, enkä jaksa enää mitään muuta, hymyilen. Kun joku kysyy miten minulla menee, enkä jaksa selittää, hymyilen. Kun sinnittelen, jotta en luhistuisi nurkkaan itkemään, hymyilen. Usein pakotan hymyn naamalleni, mutta se on se pienen pieni voimavarani, joka estää minua vaipumasta synkkyyteen. Joka auttaa minua kovissa kivuissakin sinnittelemään pitääkseni kiinni positiivisista ajatuksista. Ei kannata kuitenkaan antaa hymyn hämätä. Se ei tarkoita sitä, että ongelmia ei olisi. Se tarkoittaa sitä, että olen päättänyt selvitä niistä voittajana.

Joskus vastaan kuulumisten kysyjälle rehellisesti että “minuun sattuu”. Silloin tosin olen jo voimieni äärirajoilla. Silloin kipu todella on sietämätöntä. Kipuhan on normaali olotila minulle. Jos kertoisin kaikista kivuistani, en muusta puhuisikaan. En kuitenkaan halua puhua niistä kaiken aikaa. En halua keskittää elämääni kivun ympärille. En halua miettiä sitä koko ajan. Mutta jos kerron asiasta, silloin tarvitsen tukea. Se on se hetki, kun omat voimani eivät enää riitä. Kun tarvitsen sinua ystäväni kuuntelemaan. Kun en enää näe toivoa ja tarvitsen sinua muistuttamaan minua sen olemassaolosta. Ei tarvita mitään ihmeellisiä sanoja. Riittää, että uskot minua. Hiljaisessa läsnäolossakin on paljon voimaa.

Aina kuulumisten kysyjä ei oikeasti halua saada mitään vastausta. Tai siltä se tuntuu silloin, jos kertoo rehellisesti tunteistaan ja voinnistaan ja toinen ei vastaa mitään, jatkaa vain matkaansa. Jos siis kysyt, ole valmis kuuntelemaan. Myötätunto huokuu katseesta ja olemuksesta, mutta pois rientävästä selästä sitä on vaikea havaita. Seuraavan kerran tuollainen kysyjä saa vastaukseksi juuri sen “ihan hyvin mulla menee”. Eikä edes ansaitse tietää enempää. Tuollaiset saavat myös aikaan sen, että on vaikea avautua kenellekään. Tuntuu, että ehkei ketään muutakaan kiinnosta, kun tuokin vain pakeni paikalta.

Hiljattain minulta kysyttiin jälleen “mitä kuuluu”. Sehän on sään ohella yleisin puheenaihe. Olin pienen hetken hiljaa. Kielenpäällä oli tulossa jo se perinteinen vastaukseni: “ihan kivasti menee, entäs sulla?” Mutta sitten päätinkin uskaltaa olla rehellinen. Kerroin lyhyesti, että oikeastaan olen todella väsynyt siihen, että selkääni sattuu ihan koko ajan ja että en millään tahtoisi jaksaa tätä ainaista kipuilua. Hämmästyin, kun sain heti halauksen ja tuo kysyjä, ihana naisihminen, antoi minulle sellaista ymmärrystä ja empatiaa, jota juuri siinä hetkessä kaipasin. Tuolla tuen ilmauksella jaksan vielä tänäänkin.

 Tarkistettu 3.3.2015

Updated: 22-09-2015