Minä vastaan kehoni

Mieti ihmistä, joka on kova tekemään työtä, tunnollinen, ahkera ja väsymätön ja joka päivästä toiseen auttaa muita. Sitten tulee krooninen sairaus ja vie hetkessä tällaiselta ihmiseltä fyysiset kyvyt tai rajoittaa niitä, kuten liikunnan harrastamista ja siivoamista. Se vie myös osan henkisistä kyvyistä, kyvyn ajatella selkeästi. Terveen ihmisen ajatukset jakautuvat perheelle, työlle, ystäville ja muille normaaleille asioille. Kivusta kärsivän ajatuksista valtaosa menee kipukokemukseen: sattuu, turhauttaa, on syyllinen ja riittämätön olo.

Joinakin päivinä sairaus tuntuu riistävän kaiken, voiman rippeetkin. Hän ei tunne olevansa väsymätön, energinen tai terve koskaan enää. Hän ei enää juurikaan auta muita, sen sijaan turvautuu muiden apuun. Ei pysty antamaan itsestään muille läheskään niin paljon kuin haluaisi.

Tunnen kymmeniä tällaisia ihmisiä. Olen itsekin yksi heistä.

Elämäni on jatkuvaa taistelua: minä vastaan kehoni. Haaveeni ja unelmani vastaan se mihin fyysisesti kykenen. Joistakin haaveista luopuminen sattuu. Tilalle on aina tullut uusia haaveita. Kenties pienempiä, mutta sellaisia, jotka voin toteuttaa.

Voi tuntua siltä, että psori ajoittain rajoittaa paljonkin elämää. Mutta ei sen tarvitse rajoittaa kaikkia mahdollisuuksia. Ehkä omaa elämää täytyy opetella katsomaan täysin uudesta kulmasta, jotta huomaa mitä kaikkea vielä voi tehdä.

Vaikeinta itselleni on ollut luopua siitä tunteesta, että olen muille hyödyllinen. Että voin auttaa heitä jollakin merkittävällä tavalla. Mutta muuttiko sairastumiseni minut jotenkin aiempaa hyödyttömäksi? Olenko nyt jotenkin vähemmän arvokas ihminen?

Vei aikansa oppia ymmärtämään tämä, mutta nyt jo uskon sen: sairaanakin voin auttaa muita. Jos en voi enää siivota rakkaiden puolesta tai kantaa ostoksia naapurin mummolle, niin minulla on silti edelleen suu ja kädet. Voin sanoa tai kirjoittaa jotakin piristävää muille. Voin antaa halauksen sille, joka sitä tarvitsee. Voin olla se, joka hymyilee ensin. Olen arvokas niille, jotka minua rakastavat. Myös itselleni siis.

Elämä ei ole suorittamista. Aina ei tarvitse tehdä jotain ollakseen arvokas. Joinakin päivinä riittää, että jaksoi hengittää. Olla olemassa. Se on tarpeeksi.

Taistelussa kehoani vastaan, keho tuntuu usein olevan voitolla. Fyysisesti sairaus voi rajoittaa minua paljon ja aina vain lisää. Haaveitani ja unelmianikin se voi muuttaa. Mutta minä olen silti minä. Se sama tyttö, jonka silmissä tuikkii nauru. Niin kauan kuin jaksan hymyillä ja nauraa, olen selvinnyt voittajana.

 

Tarkistettu 25.4.2016

Updated: 29-04-2016