Minä uskon sinua

Tuttavani pisti minulle viestiä aivan yllättäen. Kysyi mitä minulle kuuluu ja miten jaksan sairauteni kanssa. Tämä ei todellakaan ole hänen tapaistaan, joten tulin todella iloiseksi siitä, että hän ajatteli minua ja tilannettani. Kunnes luin lauseen: “Olen alkanut edustaa tuotetta, jota sinunkin kannattaisi kokeilla.” Pettymykseni oli sanoinkuvaamattoman suuri. Se, mitä erehdyin luulemaan aidoksi välittämiseksi, olikin provision kiilto silmissä kirjoitettu.

Toisaalta olen jo tottunut tähän. Jokaisella on takataskussaan jokin keino, jolla juuri tämä minun sairauteni paranee kuin itsestään. Ja näiden vinkkien kertomisessa ei kitsastella - olen saanut niitä satapäin. Osa käskee välttämään tiettyjä asioita ja toiset käskevät juuri nimenomaan niitä lisäämään. Jos kaikkien vinkkien mukaan sokeasti toimisin, en söisi enää muuta kuin kynsiäni ja nuolisin kiviä maasta hivenaineiden toivossa.

Olen kyllä avoin sairauteni suhteen. Haluan lisätä ihmisten tietoisuutta asian suhteen. Kerron mielelläni lisää kaikille, jotka vain haluavat kuulla. Olen vertaistukena sitä tarvitseville. Useimmiten koetan puhua asiasta positiivisessa hengessä, mutta ajoittain minunkin täytyy saada purkaa tuntojani.


On päiviä, jolloin minusta tuntuu, että koirani on ainoa, joka kuuntelee minua. Lempeät silmät tapittavat minua ja isot korvat kurottautuvat kuuntelemaan. Pienen koiran pää kääntyilee puolelta toiselle hänen yrittäessään ymmärtää. Emännällä olisi niin paljon asiaa. Mutta koska en sano tuttuja sanoja ”herkku”, ”ruoka”, ”istu” tai ”ulos”, koirani on ymmällään. Niinpä hän tekee sen minkä parhaiten osaa – painautuu syliini kerälle ja tunnen olevani murheistani huolimatta tarpeellinen ja rakastettu.


Kun kroonisesti sairas ystävä avautuu, moni ei osaa suhtautua asiaan. Moni kääntää huomion saman tien omiin murheisiinsa antamatta toiselle ollenkaan tilaa purkaa tuntojaan. Osa ei tiedä mitä sanoa, eikä sano siksi mitään. Läheinen ystävä saattaa vetäytyä taka-alalle ja välit viilenevät pikkuhiljaa.

“Minä uskon sinua”. Ne ovat ne kolme sanaa, jotka tarvitset. Ei sen enempää. Usein minulle sanotaan: "Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, minullakin on kerran ollut jännetupentulehdus" tai "En minäkään nukkunut viime yönä hyvin, kun oli niin kova flunssa". Vasta sitten, kun sairastat tätä samaa, sinulla on oikeus sanoa tietäväsi miltä minusta tuntuu. Siihen saakka et voi koskaan sitä täysin ymmärtää. Mutta uskoa voi sen, mitä toinen kertoo. Uskoa ja yrittää miettiä miltä se omalla kohdalla tuntuisi. Se auttaa olemaan parempi ystävä.

Kun siis kroonisesti sairas avautuu, hän ei kaipaa välttämättä hoito-ohjeita, ruokavalioehdotuksia tai muita patenttiratkaisuja. Minä en ainakaan kaipaa. Ainoa, mitä tarvitsen, on kuuleva korva, joka uskoo ja olkapää, johon saa hetken aikaa nojata.

Tarkistettu 15.9.2014

Updated: 20-03-2015