Miksi juuri minä?

Vakavan sairauden kohdatessa on luonnollista surra. Mieleen nousee herkästi ajatus “miksi tämä tuli juuri minulle”. Joskus tuohon ajatukseen voi jäädä vellomaan liian pitkäksi aikaa, niin että se valtaa kaiket ajatukset.

Kun joku sanoo “miksi juuri minä” ja “minä en ansaitse tätä”, mietin tarkoittaako se, että joku muu olisi ennemmin ansainnut sairastua. Tuskin sitä läheskään aina niin tarkoitetaan, mutta ajatus nousee mieleeni. Mietin kuka muu sitten olisi ollut parempi kohde sairaudelle? Kuka olisi ansainnut sen paremmin?

Olen monta kertaa ollut tilanteessa, jossa ystäväni itkee sairastumistaan ja hokee “miksei muilla ole vaikeuksia” ja “miksi tämä juuri minut valitsi”. Halaan ja mietin samalla, että onhan niitä sairauksia muillakin - esimerkiksi itselläni ja lähes jokaisella tuntemallani rakkaalla ihmisellä. Mutta tiedän, että tuo tunne nousee pintaan, kun diagnoosi on tuore eikä ole vielä sopeutunut ajatukseen sairaudesta. Silloin kokee joutuneensa suuren epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden kohteeksi, eikä vain voi sitä ymmärtää.

Sopeutuminen vie aikansa. Se ei tarkoita sitä, että sairastumista tarvitsisi koskaan hyväksyä. Ei se ole luonnollista, ei siksi myöskään sinällään hyväksyttävää. Mutta siihen on mahdollista sopeutua ajan kanssa. Muutama kuukausi, tai vuosia, myöhemmin huomaa, että elämä on jatkunut sairaudesta huolimatta. Iloisiakin hetkiä on todennäköisesti mahtunut sekaan. Hymy on saattanut löytyä uudelleen. Diagnoosin hetkellä kaikki on voinut olla pimeää ja toivotonta, mutta pikku hiljaa valoa alkaa jostakin kajastaa. Elämä jatkuu.

Tärkeää on muistaa: ei näitä sairauksia ansioiden mukaan jaella. En ole tehnyt mitään ansaitakseni diagnoosejani. Harva voi itse sairastumiseensa vaikuttaa. Toki joitakin sairauksia voi yrittää ennaltaehkäistä, mutta varmaa sekään ei koskaan ole. Sitä on voinut yrittää parhaansa elää terveellisesti ja silti joutunut tilanteeseen, jossa sairastuu.

Ei kukaan ole ansainnut olla sairas. En minä, et sinä.

Tarkistettu 16.11.2015

Updated: 14-12-2015