Liikkumisen riemu

Koululiikunta pilasi käsitykseni liikunnasta ja urheilusta yleensäkin. Käsite ”liikunnan riemu” jäi minulle täysin vieraaksi. Kaikki perustui aina pakkoon ja siihen kuka on paras. Nopein aika tai upein suoritus olivat tärkeämpiä kuin itse liikkuminen tai parhaansa yrittäminen. Sukset kaivettiin esiin sitten, kun lumi oli jo alkanut sulaa. Parhaat hiihtokelit istuttiin sisällä tai kiivettiin köyttä pitkin katonrajaan. Koskaan myöhemmin elämässäni en tuota taitoa ole tarvinnut.

Seisoin rivissä aina viimeisenä, kun joukkueita valittiin. Julkinen nöyryytys kerta toisensa jälkeen sai minut erittäin vakuuttuneeksi siitä, että tämäKÄÄN liikunnan muoto ei ole minua varten. Mikään mahti ei ole saanut minua käymään samaa läpi vapaa-ajalla. 


Opin tekemään mahdollisimman vähän ja tyytymään alhaisiin arvosanoihin liikunnasta, vaikka kaikissa muissa aineissa olin luokan parhaimmistoa. Ainoa liikunnan muoto, jossa olin hyvä, oli suunnistus. Siinä ei pelkästään nopeasti juoksemalla pärjännyt. Olin hyvä lukemaan karttaa ja suunnistamaan ja siksi luokan nopeat juoksijat mielellään valitsivat minut suunnistusparikseen. 

Vasta aikuisena ymmärsin, että ”kasvukipuni” ja polvi- ja nilkkaoireeni olivat olleet jo lapsena ja teininä nivelpsoria. Ilmankos liikunta ei ollut minulle aina itsestään selvää. Liikunnanopettajat pistivät selitykset kivuista ja oireista laiskuuden ja valehtelun piikkiin.


Nivelpsoriin sairastumisen jälkeen olen kuullut ja lukenut lukemattomia kertoja lauseen “liike on lääke”. Lause herättää mielessäni aina ensin vastarintaa. Se asia, jota jo lapsena opin pitämään ikävänä, olisi nyt hyvä hoitomuoto minulle. En olisi millään halunnut myöntää, mutta totta se on: jossain määrin liikunta on lääkettä reuman oireisiin. Vesijuoksu ja vesijumppa auttavat minulla nivelpsorin ja fibromyalgian oireisiin.

Valitettavasti oireeni ovat edenneet niin pitkälle, että pelkkä normaali liikkeelle lähteminen ei ole aina itsestään selvää, saati se, että olisi jotenkin helppoa harrastaa liikuntaa. Kun sitten makaan voimakkaiden kipujen kourissa ja jäykkänä kuin rautakanki sohvalla ja minulle sanotaan “ylös, ulos ja lenkille vaan”, palaan samoihin negatiivisiin mielikuviin kuin lapsena.

Liikkeelle lähteminen vaatii joka päivä, joka ikinen aamu, itsensä pakottamista, sillä se on kivuliasta. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sängystä nouseminen sattuu? Silti, jokaisena aamuna ennen pitkää nousen ylös, pakotan itseni liikkeelle. Hoidan aamutoimet ja ryhdyn päivän askareisiin. Pikkuhiljaa jäykkyys ja kankeus alkavat helpottaa ja aamupäivän mittaan liikkumisesta alkaa tulla hivenen helpompaa.

Parhaimpina päivinä löydän itseni uimahallin altaasta harrastamasta liikuntaa. Kun huomaan, miten helppoa vedessä liikkuminen minulle on, sisälläni alkaa nousta ihan uusi tunne: ilo. Se on kai sitä liikkumisen riemua.

 

 

Tarkistettu 2.1.2017

Updated: 02-01-2017