Lemmikkiterapiaa

Aina välillä yllättäen pahenevat psorioireet tai kelien mukaan oikkuilevat kivut saavat mieleni matalaksi. Silloin istun sohvan nurkassa ja kyynel vierii poskelle, kun mietin, miten ihmeessä jaksan taas yli pahemman vaiheen. Tiedän, että aina ennenkin olen selvinnyt ja helpompiakin aikoja ihon ja nivelten kanssa on tullut. Mutta ihon halkeillessa takaraivossa tai tulehdusten jyllätessä pitkin kroppaa, se tieto tuntuu vain kaukaiselta haaveelta. Siinä hetkessä, kun sietämätön kipu tulee ja vie lupaa kysymättä osan toimintakyvystä ja mielen voimasta, mikään ei olisi helpompaa kuin luovuttaa ja katkeroitua.

Onneksi minulla on kaksi maailman parasta terapeuttia. Ne antavat minulle ehdotonta rakkautta joka ikinen päivä, silloinkin kun olen kivuista kärttyinen. Ne eivät koskaan vaadi minulta enempää kuin mitä jaksan. Ne ovat onnessaan saadessaan välillä viettää koko päivän kanssani sohvalla, toinen peiton alla kainalossani ja toinen peiton päällä jalkojani lämmittämässä. Ne kuuntelevat pää kallellaan, kun höpötän niille omiani pitkin päivää - eivätkä ne koskaan kyllästy kuuntelemaan.

Sairastuminen psoriin ja sen jälkeen muihin autoimmuunisairauksiin on opettanut minut huomaamaan elämän pienet ilot. Koirani ovat kooltaan aika pieniä, mutta niillä on iso sija sydämessäni. Ne pakottavat minut ylös silloinkin, kun haluaisin vain pysyä petissä. Ruoka-aikaa kun ei sovi unohtaa!

Ja juuri sillä hetkellä, kun piehtaroin toivottomuudessani kyyneleet poskillani, rakkaat koirani tulevat ja alkavat nuolla sitä kohtaa paidastani, johon kyyneleeni ovat tippuneet. Toinen nuolee tulehtunutta kättäni ja laskee päänsä sen päälle. Toinen söpöilee minkä kerkiää, kunnes väkisinkin hymy pyrkii huulilleni. Hymyä seuraa nauru. Ja mieleen syttyy toivon pilkahdus.

 

 

Tarkistettu 30.11.2016

Updated: 02-12-2016