Kun mieli on harmaa

Onko mikään ihme, jos sairaudet välillä masentavat? Jatkuvan kivun kanssa eläminen väsyttää ja masentaa. Kivun kanssa pärjääminen on itse asiassa se helpoin osuus. Suurin osa kivun kohtaamisesta on omien tunteiden käsittelemistä. Vaikeinta on ymmärtää, että minulla on nyt rajoituksia.

Lääkärit tai ystävät eivät tunnu aina uskovan oireita. Se voi saada tuntemaan, että vika on vain korvien välissä. Joskus läheinen ihminen saattaa vähätellä sairautta tai sen mukanaan tuomia tunteita, jopa loukata toistuvasti ajattelemattomilla huomautuksillaan. Ja joskus on pakko irrottautua sellaisesta ihmisestä oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Jotta voi olla onnellinen, täytyy osata sanoa "ei" asioille ja ihmisille, jotka nostavat pelkkiä ikäviä tunteita pintaan.

Teeskenteleminen. Sen minä osaan. Olen oikeastaan todella taitava siinä. Osaan verhota hymyni taakse monia tunteita: surua, pettymystä, kipua, tuskaa. Joidenkin mielestä se on merkki siitä, että ihminen on vahva.

Kun kerroin ystävälleni masentuneesta mielialastani, hän vastasi: “mutta sinähän olet niin vahva”. Kyllä, tiedän olevani vahva. Aina silloin tällöin kaipaan kuitenkin sitä, että joku lohduttaisi. Antaisi minun olla hetken heikko. Ei siinä kaipaa edes sanoja, hiljainen halaus riittää.

On niin paljon yksinäisiä, masentuneita ja kiusattuja, jotka ehkä ulospäin näyttävät vahvoilta. Joskus he saavat kuulevan korvan ja lohduttavan olkapään liian myöhään. Seuraavan kerran, kun joku yrittää arasti kertoa murheistaan, otathan hänet tosissaan?

Aina joskus mietin, onko minusta tähän. Jaksanko olla vahva? Varsinkin uuden diagnoosin jälkeen masennun herkästi. Olen ollut seitsemästi tilanteessa, jossa minulle on kerrottu uudesta diagnoosista. Aluksi silmät kostuvat, lääkärin ääni vaimenee pikkuhiljaa, tuntuu että sumu valtaa minut. Menee päiviä, joskus viikkoja, ennen kuin sisäistän juuri kuulemani asiat. Sitten vellon vain itsesäälissä. Mietin, että tämäkin vielä. Paljonko yhden ihmisen pitää kestää?

Olen moneen kertaan käynyt läpi nuo tunteet. Sitten jokin saa minut päättämään, että nousen ylös. Että kirjaimellisesti nousen sängystä ylös. Ja että henkisesti suuntaan katseeni tulevaan ja lakkaan vellomasta asioissa, joihin en voi vaikuttaa. Olen vähintään seitsemästi halunnut luovuttaa. Ja kuitenkin joka kerta, olen päättänyt jaksaa. Olen voittanut pelkoni, olen opetellut elämään rajoitusten kanssa. Olen ehkä elämän töyssyissä kolhiintunut, mutta en rikki. Jos arvokas esine rikkoutuu, sitä ei vain nakata roskiin, vaan se yritetään korjata. Kolhut eivät vähennä sen arvoa. Päinvastoin, hauraus voi tehdä esineestä hyvinkin arvokkaan.

Oikeastaan sitä ei edes tiedä, miten vahva onkaan, kunnes ainoa vaihtoehto on olla vahva. Minusta vahvuuden merkki on se, että tietää, miten olla onnellinen, vaikka olisi lukemattomia syitä olla surullinen. Olen kuullut sanottavan, että ihmiset, jotka kokevat eniten kipua, ovat niitä, jotka yrittävät saada muita hymyilemään. Minä haluan nähdä, kun sinä hymyilet. Enemmänkin, haluan hymyillä kanssasi. Ei siksi, että teeskentelen, vaan siksi, että olen onnellinen.

Tarkistettu 10.12.2015

Updated: 22-12-2015