Kivun molemmat kasvot

Kipu on aina ollut osa elämääni. Aiemmin katsoin sitä ulkoa päin. Olin tukena ja apuna kivusta kärsivälle päivittäin. Yritin ymmärtää ja olla empaattinen. Silti myönnän, en minä aina ymmärtänyt jatkuvasti kivusta kärsivän ihmisen tunteita. En minä tiennyt oikeita sanoja. En minä osannut samaistua sellaiseen, jota en ollut koskaan itse kokenut.

Vajaa neljä vuotta sitten katsoin kipua silmästä silmään. Oli se antanut merkkejä itsestään aikaisemminkin. 10 vuotta se oli yrittänyt herättää huomiotani, mutta olin aina hätistellyt sen pois. Ajatellut, että ei minulla ole aikaa sairastaa. En minä voi, koska minua tarvitaan. En minä ehdi pysähtyä, en edes hiljentää. Ehkä ajattelin olevani korvaamaton. Ajattelin, että muut tarvitsevat minua enemmän kuin minä tarvitsen itseäni. En antanut itselleni aikaa lainkaan. En pitänyt huolta itsestäni. Elämän lentokoneessa yritin vain kiireesti laittaa happinaamaria muiden kasvoille. Niin kiireinen olin, että unohdin kokonaan laittaa sen itselleni.

Sitten tuli se päivä, kun kipu vaati tulla tunnetuksi. Enää sitä ei voinut hätistää taka-alalle. Se valtasi kaiken: ajatukset, tuntemukset, kehon. Enää se ei pyytänyt hidastamaan. Se suorastaan pakotti tekemään sen. Ja niin minä romahdin ikään kuin täydestä juoksusta naamalleni, enkä ole sen koommin juoksusta haaveillut.

Arvostan edelleen epäitsekästä elämäntapaa. Olen kuitenkin oppinut, että niin epäitsekäs ei saa olla, että laiminlyö omaa hyvinvointiaan. Niin paljon ei saa auttaa, että unohtaa auttaa itseään. Tasapainoa ei saa hukata. Mihin minusta muka nyt enää on? Ketä minä nyt autan, minä joka olen se autettava?

On karua vaihtaa roolia auttajasta autettavaan. Se vaatii kovaa henkistä taistelua.  Mieli vaatisi edelleen tekemään kaiken sen minkä tein aiemmin. Keho kertoo, että pystyn hädin tuskin tekemään välttämättömät. Päivän voimavarasto on nyt rajallinen ja jokainen pienikin asia vaatii osuutensa siitä varastosta: sängystä nouseminen, pukeutuminen, aamutoimet. Jokainen verottaa sitä mitä päivän aikana jaksan tehdä. Jos yritän lainata huomiselta, koko seuraavan viikon voimavarastoni on sen jälkeen miinusmerkkinen. Voimat loppuvat nopeammin. Keho vaatii palautumisaikansa, enkä minä voi sitä mitenkään nopeuttaa. Tämä ei ole minun tahdostani kiinni.

Kivun kasvot ovat rumat. Olen nähnyt kivun sekä ulkopuolisen silmin että tuntenut sen voimakkaana sisälläni. Kipu on armoton ja julma. Se ei kysele, se vaatii. Se vie kaiken eikä anna mitään vastineeksi. Taistelen, että kipu ei tekisi minua kaltaisekseen.

Tarkistettu 6.8.2015.

Updated: 16-11-2015