Kipu on muuttanut minua

Katsoin peiliin. En vain ohimennen vaan tarkastellakseni itseäni tarkemmin. Kipu on muuttanut minua. Huomasin aina väsymyksestä sameana olevat silmät ja usein haukotukseen avautuvan suun. Näin lääkityksen aiheuttamaa turvotusta. Muistin jokaisen kyyneleen, joka oli vierinyt alas poskipäitäni. Lopulta kohautin olkapäitäni. Kivun ulkoisista merkeistä huolimatta kelpaan itselleni. 

Mutta se sielun peili. Siihen on aina vaikeampaa tarttua. Ei haluaisi aina muistaa miten epätäydellinen sitä onkaan. Päätin kuitenkin uskaltaa katsoa. Enkä kaikin osin pitänyt näkemästäni. Kipu on muuttanut minua, eikä pelkästään positiiviseen suuntaan. 

Huomaan ärsyyntyväni helpommin. Ennen kipua minulla oli kärsivällisyyttä nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää. Nyt se ei ole enää helppoa minulle. Ison osan ajasta yritän ymmärtää muita ja haluan uskoa toisten hyvään motiiviin. Mutta on niitä päiviä, kun huomaan kyseenalaistavani toisten tarkoitusperiä. Huomaan ärsyyntyväni, kun joku valittaa sellaisesta, joka on minun maailmassani vain pieni asia. Mistä minä tiedän kuinka monta isoa asiaa hänen elämässään jo oli ja tuo yksi mitätön asia oli hänelle vain jäävuoren huippu? Tai mistä minä tiedän miten herkillä hän on olosuhteidensa vuoksi? Mutta kipujeni kanssa minä olen huomaamattani antanut itselleni oikeuden luokitella mikä on suurta ja mikä pientä, mistä saa valittaa ja mistä ei, mikä saa sattua ja mikä ei. Ja minä vihaan sitä itsessäni. 

Minä haluan tukea ja ymmärrystä. Samaan aikaan en näe tarvetta tukea niitä, jotka eivät tue minua. En jaksa ymmärtää muita täysin. 

Kipu vaatii huomionsa. Se huutaa yötä päivää, että "minuun sattuu", "minulla on paha olla", "minä en jaksa enää". Minä, minä, minä. Miten muut mahtuvat kuvaan mukaan? Missä on se tyttö, jolla oli suuri sydän ja aina huoli muiden hyvinvoinnista? Oli toki aiheellista alkaa huolehtia myös itsestään. Mutta nyt tasapaino on piilossa katkeruuden alla. Katkeruus täytyy unohtaa, jotta saa tilaa ajatuksille - muiden ajattelemiselle. Muuten minä olen ennen pitkää kipuni kanssa kahden.

Ei ole helppoa olla itselleen rehellinen. Ja olisi helppoa tuudittautua siihen, että tällainen minä nyt vain olen. Että minulla olisi oikeus olla tällainen, koska minuun sattuu koko ajan. Muttei kipu anna minulle oikeutta olla sellainen ihminen, jota en voi edes itse sietää. Haluan kasvaa ihmisenä paremmaksi. Se tietää kasvukipuja, mutta kyllä minä ne kestän. Ne kivut saavatkin muuttaa minua.

Tarkistettu 15.5.2015.

Updated: 22-09-2015