Kipu kasvattajana

Kipu on merkki siitä, että jonkin elämässä pitää muuttua. Kun kipu saapuu elämään, "normaali" arki on historiaa. Mikään ei säily ennallaan. Se tuntuu inhottavalta, epäreilultakin. Mutta omalla kohdallani sen oli syytäkin muuttaa elämääni.

Kipu on kokonaisvaltainen kokemus. Lääkäri haluaa kuitenkin usein mitata kipua asteikolla 1-10. Miten arvioida kipua siten, kun minun asteikollani taso 3 vastaa useimpien ihmisten tasoa 9? Sitä tietää olevansa kroonisesti sairas, jos iloitsee siitä, että tänään kivut ovatkin vain tasolla 5. Näen sellaisia päiviä aniharvoin. Yleensä kipuni ei mene alle 7 koskaan.

Juttelin pitkään ihmisen kanssa, joka sairastaa eri asioita kuin minä, mutta kokee myös päivittäin kipuja. Siinä vaihtaessamme tarinoitamme nauroimme vedet silmissä. Ei siksi, että sairastaminen olisi niin ihanaa ja kivaa. Vaan siksi, että se tunne on mahtava, kun joku on samalla aaltopituudella ja ymmärtää puolesta sanasta kaiken, mitä käyt läpi.

Mielestäni kipu kasvattaa. Tiedän, että moni on tästä eri mieltä. Mitä niin hienoa kivussa muka on? Se ei ehkä tee pitkää pinnaa. Se ei tee minusta ihmistä täynnä energiaa. Kipuihmisen kanssa ei ole aina helppoa elää tai olla tekemisissä. Kipu hallitsee kaikkia ajatuksia. Se vie voimat. Se tekee joskus ärtyisäksi.

Mutta se myös tekee minusta ihmisen, joka ei herkästi tuomitse. Joka on empaattinen muita kohtaan. Joka ei ole ulkonäkönsä suhteen turhamainen. Se tekee minusta ihmisen, joka uskoo, jos sanot että sinuunkin sattuu.

Elämäni yksi onnellisimpia hetkiä oli se, kun kipu opetti minulle miten turhaa perfektionismi on. Kehoni koko ajan muistutti, että minusta ei saa täydellistä tekemälläkään. Se suunnaton helpotus mikä siitä on seurannut! Minun ei tarvitse koko aikaa pingottaa. Saan vain olla, vaikka koti olisi pikkuisen sotkuinen. Joskus on tärkeämpää vain pysähtyä haistelemaan kukkasia.

 

Tarkistettu 26.8.2016

Updated: 01-09-2016