Katkennut oksa

Luin artikkelin, jonka yksi lause jäi kaikumaan takaraivooni: "Kuka tahansa meistä lopulta katkeaa, kun tarpeeksi taivuttaa." Kuin oksa, joka napsahtaa poikki, kun parhaansa yrittää sen katkaisemiseksi.

Olen itse sairastunut fyysisesti liian taivuttamisen alla. Tilanteessa, jossa kaksi narsistia kiusasi minua vuosien ajan. Tilanteen alkaessa pikku hiljaa ja pitkittyessä ei edes huomannut olevansa uhri ennen kuin tilanne laukesi. Ja sitten oli jo liian myöhäistä hakeutua suojaan.

Onneksi kenenkään ei ole pakko jäädä uhrin tilaan. Voi nousta jaloilleen uudelleen. Tulla jopa vahvemmaksi kuin aiemmin. Sydäntään ei silti tarvitse kovettaa. Ei ole mitään väärää siinä, että uskoo hyvään toisissa.

On suoranainen ihme, että henkinen terveyteni on kutakuinkin säilynyt. En ole epäröinyt ottaa apua vastaan silloin, kun olen sitä tarvinnut. Siinä, että kuulee puolueettoman ulkopuolisen sanovan, että toisen toiminta ei ole sinun vikasi, on jotakin vapauttavaa. Ja kun hän lisää, että pidä itsetuntosi vahvana, se voimistaa tekemään niin.

Niin paljon taivuttamista kestäneenä ei pelkää enää tulevaa. Tulee mitä tulee, kestän sen kyllä. En olisi uskonut kaikkea jo koettua kestäväni, mutta niin vain elämä on jatkunut ja olen oppinut olemaan uusissa olosuhteissa onnellinen. On omalla vastuullani löytää jokaisesta päivästä sen kauneus.

Toivottavasti taivuttaminen on hetkeksi ohi. Rakennan itseäni uudelleen palasista, en ollakseni sama sinisilmäinen tyttö, vaan tullakseni ehjäksi jälleen. Niin ehjäksi kuin sirpaleista voi tulla. Hauraskin voi olla kaunis.

 

Tarkistettu 3.8.2016

Updated: 04-08-2016