Ihan tulessa

Välillä olen ihan tulessa. Enkä tarkoita nyt innokasta toimeen tarttumista, vaan sitä kun ihoni on ihan tulessa. Kun PPP kuumottaa jalkapohjissani ja tekisi mieli raapia koko ajan. Kun psori jyllää päänahassa, ja pelkkä suihku tai pipo sattuu.

Talvella on tukalaa pitää sukkia ja lämpimiä kenkiä. Sukat jäävät kiinni halkeilevaan ihoon. Naisena täytyisi joskus juhliin laittaa sukkahousut, mutta sitten jalkapohjat vasta tulessa ovatkin. Onneksi kukaan ei talvisin huomaa mitään eroa sukkahousuihin, kun käyttää nättejä legginsejä nilkkureiden tai saappaiden kanssa.

Jalkapohjat ovat välillä niin tulessa, että astuminen tekee kipeää. Etsin yleensä parkkipaikan mahdollisimman läheltä kaupan ovea ja sitä ihmetellään. “Voishan sitä kävellä kauempaakin.” Varmasti voisi, jos joka askel ei tekisi kipeää. Mutta kun sattuu, en halua ottaa yhtään ylimääräistä askelta.

Joskus voi toisten kasvoilta oikein lukea sen “miten noin nuorella voi olla noin huono kunto” -ilmeen. Joskus kun olen tuttujeni kanssa liikenteessä, ehdotan, että mitä jos mentäisiin autolla lähemmäs, kun kerran mahdollisuus on. “Ei, kyllä me kävellään.” Tai mitä jos portaiden sijasta mentäisiin hissillä vaan. “Ei, portaita vaan, se kasvattaa kuntoa.” Minua varmasti leimataan liikunnanvihaajaksi ja heikkokuntoiseksi, vaikka todellisuudessa minuun vain sattuu. Ihosairauskin voi aiheuttaa sietämätöntä kipua. Vai mitä luulet, kuinka kivalta tuntuu kävellä vereslihalle halkeilleen ihon päällä? Eikä sitä jaksaisi koko aikaa selittää kaikille tutuilleen. “Katsos kun minulla on tällainen sairaus, että ihoni on halki ja se tekee kipeää. Ja nivelissäkin on vikaa.” Sitä sitten vaan puree hammasta yhteen ja koittaa kipittää muiden mukana. Nimenomaan koittaa. Muut viipottaa kaukana edellä ja minä tulen perässä sitten sitä mukaa kun pääsen.

Moni psoriaatikko tietää miltä tuntuu, kun on juuri siivonnut ja hetken päästä psorihilsettä on taas kaikkialla. Mutta minkä sille mahtaa. Jos iho hilseilee, niin se hilseilee. Raapia ei saisi, mutta kun tuntuu siltä että on ihan pakko. Sitten iho on verillä ja entistä kipeämpi. Mutta kutina lakkaa, hetkeksi.

PPP ei näytä kovinkaan viehättävältä. Niin kuin ei psori-iho yleensäkään. Mutta enää en murehdi sellaisesta. Vain pinnalliset ihmiset välittävät siitä, miltä ihoni näyttää.

Kun on välillä kuin tulessa, oppii arvostamaan hetkiä, jolloin ihoon ei satu. Kun se ei kuumota kivusta. On ihanaa ottaa pitkä suihku, kun juokseva vesi ei satukaan päänahkaan. On kiva tunne kävellä varvastossuissa ilman, että irvistää samalla. “Otin askeleen ja se ei sattunut.” Silloin olo on aika onnellinen. Sitähän tämä elämä on, eteenpäin menemistä askel kerrallaan. Joskus askel on raskaampi, joskus kevyempi.

Tarkistettu 2.4.2015

Updated: 22-09-2015