Häpeä

Häpeä. Se on hirvittävä tunne. Tiedätkö miltä tuntuu hävetä omaa ihoaan, omia kasvojaan, korviaan, kynsiään? Toivottavasti et.

Psoriasis on aikamoinen kolaus itsetunnolle. Minulle se puhkesi teininä, kun olin muutenkin herkässä iässä ja epävarma. Vuosia annoin muiden ihmisten sanomisten vaikuttaa siihen, mitä ajattelin itsestäni ja psoristani.

Päänahkani oli niin auki, että se vuosi jopa verta. Hiusten harjaaminen oli tuskaa. Aivan kuin päänahassa ollut kipu ei olisi riittänyt. Muut osoittelivat sormillaan koulussa: ”Sulla on hei jotain hilsettä olkapäillä.” Ihan kuin en olisi sitä itse huomannut ja kaiken aikaa pelännyt että sitä tippuisi vaatteilleni.

Kaverit ja sukulaiset ihmettelivät miksi en voinut uidessa kastaa hiuksiani. ”Meneekö sun kampaus pilalle?” Olisinkin ollut vain niin turhamainen. Mutta päänahkani oli verillä eikä sinne saanut mennä bakteereja. ”Miksi sä meet suihkuun pihasaunan jälkeen? Justhan me peseydyttiin.” Niin, sillä järvivedellä, jolla en voinut hiuksiani pestä.

”Miksi sä leikkasit tollaisen poikatukan? Pitkät hiukset sopi sulle paremmin.” Paljolti mahdollista. Mutta lääkärin määräyksestä puoleen selkään ylettyneet hiukset vaihtuivat kuitenkin lyhyisiin, jotta päänahka hengittäisi paremmin ja jotta sen hoitaminen olisi helpompaa.

Tuntui, että kaikki selitykseni kaikuivat vain kuuroille korville, eikä niitä uskottu. ”Ei järvi voi sun psorias pahentaa.” Mutta pahensipa kuitenkin.

Moni ajattelee, että psori on vain jotain ihottumaa. Osalla se onkin sitä, pieni läntti jossakin. Se voi myös olla niin laajalla alueella tai niin pahana, että kutinan ja punoituksen lisäksi se aiheuttaa fyysistä kipua. Se voi saada kantajansa uskomaan, että hänen ihonsa on niin ruma, että muut ihmiset voivat pahoin sen nähdessään. Se voi olla ainoa asia, jonka psoriaatikko näkee peiliin katsoessaan. Tiedän, koska jonkin aikaa itsekin koin sen niin.

Meni vuosia oppia ymmärtämään, että en minä ole sama asia kuin psori. Minä en ole sama asia kuin ihoni tai hiukseni. Ja huomasin, että kun lakkasin häpeämästä itseäni, muiden kommentit vähenivät.

Häpeä. Miten hukkaan heitettyä energiaa se olikaan. Muiden sanoille ei pitäisi antaa niin suurta valtaa. Valtaosa kommenteista johtui uskoakseni tiedon puutteesta. Kun lakkasin häpeämästä itseäni, en enää peitellyt sairauttani. Koska asennoidun itse sairauteeni nyt oikein, muidenkin asenne on muuttunut. Naljailevat kommentit ovat harvinaisempia. Ja ne eivät enää murra minua. Psori ei ole enää sama kuin minä. Minä olen oma persoonani ja minulla vain on psori. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Tarkistettu 11.12.2014

Updated: 27-10-2015