Elämän koskettimilla

Välillä kaipaan pianonsoittoa. Sitä miltä koskettimet tuntuivat sormien alla. Sitä kun oppi jonkin kappaleen hyvin ja soitti sitä innoissaan tuntitolkulla. Sitä kun koirani seurasi soittoani jalkojen vierestä ja ulvoi mukana.

Aloitin pianonsoiton 9-vuotiaana. Vanhemmat ostivat minulle sähköurut ja maksoivat pianotuntini. Kävin tunneilla 16-vuotiaaksi saakka. Sitten jatko-opiskelut veivät kaiken huomioni, eikä aikataulussani enää ollut tilaa tälle rakkaalle harrastukselle.



Pianonsoiton kisoissa 10-vuotiaana

Niin mukava kuin onkin muistella hetkiä pianon äärellä, ennen pitkää ajatukset kääntyvät katkeruudeksi. Miksi en voi enää soittaa tuntematta kipua? Miksi tämä lahja musiikkiin vietiin minulta pois? Miksen ymmärtänyt panostaa aina täysillä pianotunteihin ja harjoitteluun? Miksi en arvostanut taitoani tarpeeksi aiemmin?

Silloin minun on pakotettava itseni miettimään. Sillä vaikka nivelpsoriasis vei minulta rakkaita asioita pois, se auttoi minua näkemään mikä on todella tärkeää. Se auttoi minua pysähtymään nauttimaan elämän pienistä iloista. Se sai minut arvostamaan ystäviä, jotka kantavat vaikeiden hetkien yli. Se auttoi minua olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, jona herään ilman kipua. Vaikka niitä päiviä ei ole usein, ne ovat minulle sitäkin kallisarvoisempia.

Ja se lahja musiikkiin, ei se mihinkään kadonnut. Lyriikat tarttuvat edelleen mieleeni herkästi, musiikki tempaa minut mukaansa. Laulan enemmän ja useammin. Naapurini tuskin kutsuisivat sitä lahjaksi, mutta äänellään se variskin musisoi.

Elämä soittaa omaa kaunista musiikkiaan ja minä yhdyn siihen. Ja koirani ulvoo mukana.

Tarkistettu 15.9.2014

Updated: 20-03-2015