Äärirajoilla

Kun voimat riittävät vain välttämättömään - ja joskus huonosti siihenkin - ei kannattaisi vaatia itseltään yhtään enempää. Mutta joskus on pakko.

Viikko sitten muuttoni repi minut voimieni äärirajoille - ja yli ääriviivojen. Kaksi päivää ennen muuttoa selkäni sanoi sopimuksensa irti. Se pakotti minut hidastamaan. Keho otti väkisin tarvitsemansa levon. Olin pakkailun ja loppusiivoilun kanssa repinyt sairaasta kehostani irti enemmän kuin laki sallii. Eihän niin voinut loputtomiin jatkua.

Muuttopäivän aattona menin nukkumaan toivoen, että seuraavana päivänä pääsisin edes sängystä ylös. Ja pääsinkin. Selvisin. Muuttomiehet kantoivat tavarat ja sukulaisia ja ystäviä oli auttamassa niiden purkamisessa. Se pienikin, mitä tein, oli silti vajavaisille voimille liikaa. Muutama päivä meni jälleen leväten - korkeintaan koirien kanssa pienellä kävelyllä käyden.

Opin jälleen tästäkin. Itseään ei pidä vetää äärirajoille, ellei ole äärimmäinen pakko. Elämää ei ole pakko suorittaa, jos ainoa mitä jaksaa on levätä.

Nyt muuttostressin laannuttua nautin jäljellä olevasta kesälomasta itseäni hoivaten. Ollen keholleni armollinen. Se tarvitsee leponsa, mutta myös pientä liikuntaa. Vaikka kuinka hitaastikin, askel toisen eteen vie kuitenkin eteenpäin.

Koiratkin tietävät, milloin mennään hiljempaa. Ne odottavat kärsivällisesti, kun emäntä töpöttää hiljaa selkäranka jäykkänä. Ne tietävät, että toisena päivänä taas juostaan yhdessä, sitten kun emännällä on siihen voimaa. Sitä ennen torkutaan sohvalla päikkäreitä yhdessä - kaksi tuhisevaa chihua sylissäni, toinen kaulan uomassa ja toinen kainalossa. Välillä ne raottavat silmiään katsoakseen olenko vielä siinä. Yhdessä uneksimme päivästä paremmasta, minä siitä että pääsen kivutta ylös ja koirat siitä, että henkilökunta jaksaa huomennakin rapsuttaa.

 

Tarkistettu 11.8.2016

Updated: 25-08-2016