Tuli sisälläni

Heräsin tänä aamuna voimakkaiden kipujen kourissa. Stressi on viime päivinä ollut ylivoimaista ja melkein osasin odottaa hetkeä, jolloin se pysäyttää minut. Nyt on se hetki: kipuja päästä varpaisiin. 

Pysähdys tulee aina yhtä armottomana ja vaativana. Sen kanssa ei ole neuvotteluvaraa. Sitä ei kiinnosta, mitä tärkeää sinulla olisi ollut tänään kalenterissa. Täytenä yllätyksenä se tulee enää harvoin. Kipujaan on oppinut kuulostelemaan. Ystäväni sanoi kerran hyvin: ”Kivun kanssa ei leikitä. Kun oppii tuntemaan kivun liikkeet, on vain viisasta huomioida ne.”

Haluan vain pysytellä lämpimän peiton alla. Lämpö hellii kipuja. Peiton alla annan itselleni luvan levätä. Peiton ulkopuolella odottaa tehtäviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Ne saakoot nyt odottaa. Peiton alla voin kuunnella kehoani. 

Koiratkin aistivat kipuni. Ne eivät vaadi rapsuttamaan niin kuin yleensä. Ne eivät tepastele päälläni. Kumpikin asettui kerälle päälleni. Lepäämme yhdessä. Niiden generoima lämpö tuntuu hyvältä kipeiden polvien päällä. 

Takaraivoon hiipii ajatuksia siitä, miten turha olen tässä vain maatessani. Mutta miksi minun pitäisi kipuisena suorittaa mitään? Mitä hyötyä minusta missään olisi? Miksi olisin ylipäätään arvokas vain tehdessäni jotakin? Avaan silmäni ja minua tapittaa kaksi lempeää silmäparia. Olen rakastettu kipuisenakin. Turhuuden tunteet sulavat pois. Ei voi olla kovin turha, jos on jollekin koko maailma. 

Kipu. Se on kuin tuli sisälläni. Tuli jänteissä ja nivelissä. Sen pesä on alaselässä ja sieltä se hiipii ylemmäs ja oikeaa kättä pitkin takaisin alas. Se kiipeää ylös selkärankaa ja leviää niska-hartiaseudulle. Se menee jalkoja pitkin polviin. Se roihuaa voimakkaana. Lepään ja odotan milloin se palaa hiillokseksi. En voi tehdä mitään muutakaan. Se ei sammu kokonaan koskaan, mutta pieni kyteminen on niin paljon helpompaa kestää kuin tämä roihu. 

 

 

Tarkistettu 23.3.2018

Updated: 23-03-2018